Metatekstiä bloggaamisesta

Kuusi kuukautta edellisestä tekstistä, hopsan. 

Tämän kuun lopussa tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun aloitin kirjoittamisen vanhan blogialustan puolella (vanhat tekstit ovat edelleen olemassa) ja sen jälkeen tahti on - krhm - hieman hidastunut. Turhat itsesyytökset kuitenkin pois - kirjoitan silloin, kun siltä tuntuu. 

Huonosta kirjoitusaktiivisuudesta (ja puhtaasta laiskuudesta) huolimatta olen mietiskellyt bloggaamista yleisesti. Seuraan blogimaailmaa päivittäin, ja tiedän hämmentävän paljon asioita ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut. Siksi en ole ehkä osannut luontevasti palata tänne kirjoittamaan: kuten edellinen postaukseni osoittaa, kirjoittaminen on osin terapiaa, ja viime kuukaudet olen pähkäillyt asioita ennemmin päiväkirjan parissa. (Ei huolta! Mitään varsinaista kriisiä ei ole meneillään, mutta toisinaan ihmisen on hyvä pysähtyä ja kyseenalaistaa.) Eroni kovin suosittuihin bloggaajiin tuntuukin olevan se, että olen yksityisyyteni tiettyjen osien suhteen vielä hieman säikky.

Oman kirjoittamiseni eräs pysäyttäjä on myös itsekritiikki. En piiskaa itseäni huonosta kirjoittajuudesta, vaan kerta toisensa jälkeen ihastuneena ärsyynnyn, kun jokin toinen ja varsin pätevä bloggaaja kirjoittaa juuri sellaisista asioista/ilmiöistä/tuntemuksista, joita itse fiilistelee. Ajatus "tuo teki sen jo!" toimii hieman liiankin hyvin tekstien sensuroijana ennen kuin ne ovat edes päässeet kirjainmerkeiksi tietokoneen ruudulle. Siinäpä onkin itselleni yksi bloggaamisen järkevyyden peruskysymyksistä: mitä sellaista minulla on lukijalle tarjottavana, mitä muilla kirjoittajilla ei ole? Olen hieman kyvytön toimimaan kaikenlaisissa tilanteissa, joissa oma roolini on epäselvä. Olisiko tässä kehityskohde tulevalle vuodelle? Vai kannattaako näissä tilanteissa vain jättää kirjoittaminen muille? Riittääkö oma persoona? Sokerikulhollahan kun ei varsinaisesti ole muuta punaista lankaa kuin se, millaista on luovia luovan työn maailmassa ja siinä sivussa tunnelmoida elämää yleisesti. Ei ehkä mikään erityinen kuningasajatus tämä, mutta sitäpä ei kuitenkaan teidä, mihin kaikki johtaa. 

Bloggaamiseen kuuluu lisäksi olennaisesti tämä ajan hermolla eläminen eli sosiaalisuus. Omasta laiskuudestani johtuen yhteyksien luominen, lukijoiden houkuttelu ovat jääneet olemattoman panostuksen vuoksi. Vanhalla blogialustalla yhteisöllisyys oli kovin helppoa, mutta siinäkin oli miinuspuolensa. En harrasta uusien vuosien lupailuja, mutta niin kauan kuin kirjoittaminen on mielekästä puuhaa, tähän voisi suhtautua suuremmalla rakkaudella ja pieteetillä. Lupausten sijaan kehtasinkin röyhkeästi pyytää universumilta ja itseltäni kahta asiaa: voimaa ja kärsivällisyyttä. Luulenpa, että tämän harrastuksen parissa erityisesti jälkimmäinen tullee tarpeeseen. 

Ps. Uusi vuosi - uusi kuosi!

Kirjoittamisterapiaa

Olen viime aikoina (tarkalleen ottaen erityisesti tänään) päätynyt pohtimaan sitä, kuinka terapeuttista toimintaa kirjoittaminen onkaan. 

Muutama viikko takaperin sain käsiini vanhan päiväkirjani. Kyse ei ole tosin perinteisimmästä paperiversiosta, vaan Livejournal-tilistäni. Jos kyseinen formaatti ei ole tuttu, kyseessä on eräänlainen blogien edeltäjä ajalta, jolloin tämän kaltaisia tekstejä ei vielä kutsuttu blogeiksi. Hassua kyllä, muistin salasanani ja päätin kirjoittaa ainakin vielä yhden tekstin, jossa heijastelisin vanhoja mietteitäni. Sain tekstiä kirjoittaessani tiettyjä mielen lukkoja auki ja muistin, että päiväkirjaa, blogia tai livejournalia kirjoittaessa kannattaa pitää tämä mielessä: tällaiset tekstit ovat parempi peili kuin moni muu asia. Suosittelen siis lämpimästi kirjeenvaihtoa oman itsensä kanssa. Tänään kirjoittamani teksti alla (pahoittelut, on pitkä!):

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut nähtävästi kauan aikaa. Jännittävintä lienee se, miten muisti on lopulta aivan kummallista aineetonta materiaa, eikä kaikki olekaan jäljentynyt mielikuviin sellaisena kuin kuvitteli. En ensinnäkään muistanut ollenkaan, että olin kirjoittanut tätä vuoteen 2008 asti neljän vuoden ajan. Vanhojen tekstien lukeminen oli todennäköisesti hämmentävimpiä kokemuksia vähään aikaan. 16-vuotiaan Lauran pään sisälle kurkistaminen synnytti aiheellisen kysymyksen: olenko edes jotenkin enää tuo sama ihminen? En ole koskaan kirjoittanut oikeaa päiväkirjaa, joten tämän tilin uudelleen löytäminen tuntui äärimmäisen arvokkaalta. Lisäksi hassua oli ajatella koko livejournal-formaattia, sillä vasta viimeisten tekstieni aikoihin alettiin puhua blogeista ja somesta. Onko tämä nyt siis edelleen sitä? 

En tiedä, tulenko jatkamaan kirjoittamista tämän tekstin jälkeen, mutta ainakin nyt haluan kirjoittaa jotakin. Ehkäpä eniten haluaisin kirjoittaa itselleni, noille edeltävien kirjoitusten takana istuvalle hahmolle. Sille tytölle, joka selvästikin mietti paljon itseään suhteessa muihin ja odotti palavasti tulevaisuutta. No, eräs palanen tulevaisuudesta on tässä ja nyt, heinäkuussa 2014 – kuusi vuotta edellisestä päivityksestä. Kliseisesti voisikin puuskahtaa ajan kuluvan käsittämättömällä vauhdilla. 

Mistäpä sitä siis aloittaisi? Koti on edelleen Tampereella, ei saman katon alla, mutta saman ihmisen kanssa. Kuusi vuotta sitten muutimme yhteen, kaksi vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja siitä taas kaksi vuotta eteenpäin menimme naimisiin. Siinä mikään ei ole suuresti muuttunut, sillä yhteiselo on edelleen samaa naurua ja lämpöä. Aikuiselämä on tietysti heittänyt omat haasteensa polun varrelle, mutta kaikesta on selvitty, puoliksi kiitos tästä molempien jääräpäisyyden. Joskus, jostain syystä varsinkin kesäisin, mietin eri vaihtoehtoja elämälleni. Tiedän sen olevan aivan turhaa ajatusleikkiä, mutta silti. Mitä jos en olisikaan tavannut puoliskoani 18-vuotiaana? En ehkä olisi päätynyt Tampereelle, olisin ehkä tavannut jonkun muun, rikkonut sydämeni, olisin ehkä matkustanut pitkin maailmaa. En usko, että ihmiselle on olemassa vain yksi puolikas, mutta satuin vain löytämään varsin sopivan jo vuosia sitten. Kulmat hioutuvat, uusia syntyy. Voi olla, että olen jäänyt jostain paitsi. Mutta sitä, mitä olen saanut, on vaikea korvata. 

Menneissä teksteissä olen selvästi kaivannut omaa paikkaa, omaa roolia, jota oli vaikea löytää. Syyskuussa 2008 kirjoitin aloittaneeni opiskelut yliopistossa haluamallani alalla. Noh, hyvä mennyt minä, minulla on oivallisia uutisia: sillä tiellä ollaan edelleen. Valmistuin opettajaksi puoli vuotta sitten ja olen onnistunut puolivahingossa työllistymään aivan mahtavaan kouluun. Jälkiviisana on vain hyvä huudella omalle itselleen, että olisit vain pitänyt omat aistisi auki maailmalle ja erilaisille vaihtoehdoille. Joskus niihin omiin epämääräisiin fiiliksiin kannattaa vain luottaa, sillä omat epäilykset opettajuudest osoittautuivat kuitenkin osittain tosiksi. Kahden viimeisen opiskeluvuoden aikana myönsin itselleni, että myös tutkijantyö voisi olla vaihtoehto. Lopputulemapisteessä seisonkin nyt, sillä kaksi kuukautta sitten minut hyväksyttiin myös jatko-opintoihin. Näyttää siis siltä, että joskus painan päähän tohtorinhatun. 

Mieleeni painui erityisesti yksi päivitykseni jostakin lukioajoilta. Siinä pähkäilin elämää ylioppilaslakin jälkeen, tunsin vahvasti olevani "keskiverto keskivertojen joukossa", jolla ei yksinkertaisesti ole lahjoja tehdä niitä asioita, joita haluaisi tehdä. Näin väitöskirjan ääreltä tarkasteltuna olen viisastunut tästä hieman: ahkeruudella pääsee pitkälle. Tylsä hokema, joka ärsyttävästi todistaa vanhempien olleen koko ajan oikeassa. Olen miettinyt tätä viime aikoina paljon. Missä olisinkaan, jos olisin jo lukiosta asti todella uskonut pärjääväni hyvin? Jos olisin luottanut itseeni? Hyvä itsetunto tosin on tunnetusti harvinainen ominaisuus teini-ikäisten keskuudessa, syyllisyys siis pois (ja note to self: tee töissä tälle asialle niin paljon kuin vain pystyt). Olen vasta muutaman viime vuoden aikana ymmärtänyt olevani hieman hitaasti lämpenevä yksilö, joka pärjää mainiosti, kunhan vain rattaat käynnistyvät. Olen myös utelias – toivottavasti en koskaan menetä tätä piirrettä. En lukiossa ollut todellakaan mikään huippuoppilas ja äidinkielessäkin löysin innostuksen vasta abiturienttina. Opiskeluajat ja oivallukset mahdollisesta tutkijuudesta opettivat myös näkemään itsessäni olevan kunnianhimon. Ennen aina ajattelin olevani tyytyväinen tietyssä pisteessä, nyt rimpuilen eteenpäin välillä niin kovaa, että aivoihin sattuu. 

Tuntuu jotenkin kohtalokkaalta, että satuin saamaan käsiini tämän tilin juuri nyt. Elämässä on taas murroskohta: olen juuri valmistunut, mennyt töihin, aloitan tutkijan elämää ja voi olla, että tulevina vuosina meidän perheessä on ehkä useampikin jäsen. Olen aina ollut eräänlainen tulevan murehtija, mutta olen oppinut siitä onneksi suureksi osaksi eroon. Siinäpä ehkä tärkein asia, jonka olen kaikkien edellämainittujen asioiden yhteisvaikutuksena oppinut – minusta on tullut rohkea. Ehkä jopa itsevarma. Mutta tällaisina muutoksen aikoina märehtijyys uhkaa nousta esille. Juuri siksi tämä trip down the memory lane oli mittaamattoman tärkeä. Mistä tuli, mihin meni. Teininä tapanani oli lisätä teksteihini katkelmia lyriikoista, jotka jotenkin kuuluivat siihen hetkeen. Pidän tästä ajatuksesta edelleen. 

I listen to the wind

To the wind of my soul

Where I'll end up well I think,

Only God really knows

I've sat upon the setting sun

But never, never never never

I never wanted water once

No, never, never, never 

I listen to my words but

They fall far below

I let my music take me where

My heart wants to go

I swam upon the devil's lake

But never, never never never

I'll never make the same mistake

No, never, never, never

Salaisen nörtin tunnustukset

Myönnän, olen nörtti. Kahdeksanvuotiaana osasin Jedin paluun ulkoa, teininä palvoin kuolemanvakavasti Tolkienia ja aikuisiällä päädyin naimaan miehen, jolle ei tarvinnut selvittää Boba Fettin henkilöllisyyttä. Viime vuosina olen puolestaan seuraillut mielenkiinnolla loputtomalta vaikuttavaa sarjakuvabuumia, tai siis sarjakuvien pohjalta tehtävien elokuvien piiskankovaa dominointia lippuluukuilla.

Sarjakuvasankareiden suosio ei sellaisenaan liene kummastus: haastavina aikoina ihmiset hakevat eräänlaista turruttavaa lohtua ylimaallisista poikkeusyksilöistä, jotka jollakin tapaa aina pelastavat pulaan joutuvan yhteisön. Periaatteessa sankarin karismaattisuus perustuu juuri niihin erityislaatuisiin ominaisuuksiin, jotka erottavat tämän muista ihmisistä. Monet supersankarielokuvat keskittyvät tähän problematiikkaan pohtimalla (joskin usein melko kevyesti), mitä tarkoittaa olla yhteisölle samanaikaisesti sekä uhka että hyöty, ja mikä on poikkeusyksilön vastuu suhteessa muihin ihmisiin. Nykypäivänä kuitenkin pelkkään supervoimaan luottavan sankarin suosio näivettyy kuin toivo helteisestä juhannuksesta. Tähän ongelmaan on kaatunut esimerkiksi valkopyykinpuhtoinen Clark Kent, tunnetummin Teräsmies. Clarkilla on toki traaginen menneisyys, mutta elokuva-adaptaatiot eivät ole onnistuneet luomaan hahmolle sitä rosoista uskottavuutta, joka on välttämätöntä toimintakohkauksen vastapainoksi. Vastaesimerkkinä esitettäköön Christopher Nolanin näkemykset Gotham Cityn vartijasta Batmanista. Ohjaaja onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että lopulta ongelma on päinvastainen – elokuvien ehdottomasti kiinnostavin hahmo on lopulta Bruce Wayne, ei bassotaajuuksilla muriseva Lepakkomies. (Sarjakuvasankarien alter ego -kulttuurista voisikin sitten kirjoittaa vielä oman postauksensa…)

Toisaalta elokuvissa on tällä hetkellä monessakin mielessä kyse kierrätyksestä. Populaarikulttuurille ominaisella tavalla jokainen kertomus kerrotaan uudestaan tuttuuden luoman turvallisuuden illuusion perässä. Trendi ei koske pelkästään sarjakuvasovituksia, vaan viime vuosina uusia näkökulmia on tuotu reippaalla tahdilla myös vanhojen satujen maailmoihin. Oli kyse sitten sarjakuvista tai grimmiläisistä faabeleista, ovat ne omalla tavallaan kaikille yhteistä (populaari)kulttuurista pääomaa ja siksi myös niin kovin tuttuja. Tunnistettavat hahmot ja kertomukset pompsahtelevat kertomuksesta toiseen eri konteksteissa ja kriittiset kielet saattavatkin todeta, ettei tämän kaltainen kulttuuri tuota lopulta mitään omaa. Ehkäpä näinkin, mutta kertomuksien ja tarinamaailmojen sinisilmäisenä rakastajana ymmärrän myös asian toisen puolen: kun saan luettua hyvän kirjan loppuun tai kun sykähdyttävä elokuva päättyy, minua usein pännii. Miksi tämä päättyi jo? Olisiko jatko-osaa? Entäpä sivuhenkilöt? Olisiko heistä vielä jotakin kerrottavaa? Loputon adaptointi – kun se tehdään tyylillä – palvelee juuri minunlaisiani hurahtaneita nörttejä, joille toisinaan kertomusten universumit ovat lähes yhtä mielenkiintoisia kuin todellisetkin.

Jos vielä tämän tekstin päätöksen äärellä voi suositella jotakin supersankareihin liittyvää elokuvaa, se voisi olla jo joitakin viikkoja teattereissa pyörinyt X-Men: Days of Future Past. (Etukäteen kannattanee tosin tutustua ainakin edeltävään elokuvaan X-men First Class, joka julkaistiin joitakin vuosia takaperin.) Tunnustettakoon tässä myös se, että äksmiehet ovat luultavasti elokuvien supersankareista omia lemppareitani. Syy tähän varmastikin kumpuaa osittain siitä, että omistin elokuvasarjan ensimmäisen osan vhs-kasettina, joka edelleen lojunee jossakin kellarin pohjalla. Toisaalta X-menit ovat kiinnostavia myös siksi, että kysymys poikkeusyksilöistä levitetään koskemaan kokonaista ihmis(mutantti)ryhmää, ja ei tarvitse edes olla kovin nokkela katsoja havaitakseen temaattisia yhteyksiä todelliseen maailmaan. Lisäksi uusimmassa elokuvassa on niin uskomattoman timanttinen kattaus näyttelijöitä, ettei sitä karisman määrää meinaa kestää. Ian McKellen, Patrick Stewart, Hugh Jackman, Michael Fassbender ja suosikein eli James McAvoy samalla valkokankaalla samaan aikaan. Näitä herroja katselisin ja kuuntelisin, vaikka elokuva käsittelisi kouvolalaista bingoturnausta. Karismaa kun ei voi ostaa, ja kiehtovalle supersankarille se vain on välttämätöntä.

Nouse sille vuorelle niin kuin olisit jo!

Tämä on niitä kohtia elämässä, kun kaikki on hetken musikaalia ja yli-empaattinen nunna laulaa totuudellisia ja rohkeita asioita:

Talvella ja keväällä kirjoittelin kovasti vanhan blogialustan puolella rohkeudesta, pelkojen hälventämisestä ja omien tavoitteiden saavuttamisesta. Asian yleispätevyydestä huolimatta taustalla tietenkin hiippaili jokin oma ajatus, oma tavoite. Nyt sen voi jo kertoa: rohkeus kannatti. Päätin, että valmiit muotit voi viskata tiskiveden mukana ikkunasta ulos ja olla juuri sellainen kuin haluaa olla välittämättä yhtään siitä, mitä joku muu minun valinnoistani ajattelee. Viikko sitten sain tiedon, että pääsin tohtorikouluun. Se oli minun tavoitteeni. Nyt siis asettakaamme seuraava tavoite:

• Kirjoita väitöskirja

Ai häh miä vai? Okei!

Namedropping

Ulkona sataa lunta(!), vaikka henkisesti kevät on alkanut jo viikkoja sitten. Liekö sitten vuodenajan aiheuttamaa halua luoda nahkansa uudelleen, mutta olen viime aikoina rasittavuuteen asti pohtinut nimeäni ja sen vaihtamista. 

Olen aina osoittanut pakkomielteistä kiinnostusta nimiin. Tämä on osittain johtanut siihen, että olen lapsesta saakka kantanut nimeäni suorastaan jonkinlaisella pakahdutetulla ylpeydellä. Sukunimeni ei ole kovin yleinen ja jollakin tavalla olen liimautunut siihen ajatukseen, että on mukavaa olla ainoa samaa kokonimeä kantava henkilö Suomessa. Hyvin vakava identiteettikysymys siis tämä. 

Siviilisäätyni vaihtui vajaa kaksi vuotta sitten, mutta nimi säilyi. Emme päässeet sopimukseen yhteisestä nimestä – myönnän – minua suunnattomasti häiritsi mieheni nimen yleisyys. Asiaa ei helpottanut, että kälyni kantaa kaiken lisäksi samaa etunimeä kanssani. Nimi tuntui todella väärältä, aivan kuin varastaisin jonkun muun identiteetin. 

On oletettavasti mahdollista, että jo kahdessa vuodessa ihminen vanhentuu myös mieleltään ja alkaa suhtautua ympäristöönsä myötämielisemmin. Voisi sitä kai sopeutumiseksikin sanoa. Vanhoista tottumuksista voi ajan kuluessa irrottautua hitaasti ja huomaamattomasti niin, että jonakin sattumanvaraisena aamuna huomaa ajattelevansa aivan toisin kuin vielä hetki sitten. Mahdollista on myös, että kyse on hetkellisestä uudistumisen kaipuusta. (Näitä kausia tulee aina ajoittain. Toivotaan, ettei tämä ole sellainen.)

Tulevassa nimenmuutoksessani minua on mietityttänyt kovasti kaksi asiaa:

1) Miksi nimet ovat minulle niin tärkeitä? 

Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä ei sananlaskuna oikein koskaan ole uponnut. Miten niin nimi ei liity ihmisen minään? Ehkäpä tällaisena ylianalyyttisena pohdiskelijana nimet näyttäytyvät minulle jonkinlaisena identiteetin olennaisimpina rakennuspalikoina. Ehkäpä olen ollut muuten itseni suhteen niin epävarma, että uniikki nimi aina ollut osoittamassa erikoisuuttani ainakin jossakin asiassa. (Ikään kuin nimeni olisi jotenkin omaa ansiotani)

Toinen puoli nimifiilistelyssäni on puhtaan esteettinen. Jotkut nimet vain kuulostavat ällöttävän hyviltä. Hyvä nimi voi olla joko äärimmäisen särmikäs ja kolahtava tai sitten kaunis kuin soljuva vesi. Pinnallista tai ei, aivoni tuntuvat ajattelevan, että nimen esteettisyys kärsisi yleisyyden lisääntyessä. Tiedän, että tämä ole oikeastaan totta. On olemassa kovin luotaantyöntäviä mutta harvinaisia nimiä, ja kuten vuosikausia märehdittyäni mieheni sukunimeä olen ymmärtänyt, se on yleisyydestään huolimatta oikein miellyttävä nimi. 

2) Miksi nyt?

Varsinaisesti tiedän kyllä miksi juuri nyt. Elämässäni tapahtuu sellaisia asioita, että nimen muuttaminen on nyt järkevämpää kuin esimerkiksi vuoden tai kahden päästä. Mutta ajankohdassa minua ennemmin mietiyttää se, miksi nyt ajatus kymmenistä kaimoista ei tunnukaan enää ahdistavalta. Tai ahdistaa se edelleen, mutta pidän siitä huolimatta todennäköisenä, että olen elokuun loppuun mennessä muuttanut nimeni. Ja ajatus siitä, että minulla on puolisoni kanssa sama nimi, tuntuu todella hyvältä. 

Ehkäpä minä olen siis muuttunut ja vahvistunut niin, että en tarvitse enää tyttönimeni klaania taakseni? Ehkäpä olen vihdoin ja lopullisesti ymmärtänyt olevani osa myös toista perhettä?

Kohti uutta!

Kuten huomata saattaa, Sokerikulhoa täytetään tästä eteenpäin täällä! 

Syyt blogialustan vaihtamiseen ovat monet, mutta tiivistettynä sanottakoon, että se kuuluisa pienen präntin lukeminen joskus kannattaa. Minusta on mukavaa pitää edes jonkinlaiset oikeudet tuottamiini ja julkaisemiini sisältöihin = uusi kevät, uudet tekstit, uusi sivusto! Vanhat tekstit jäävät kyllä paikalleen, jos vaikka jonkun tekee vielä mieli sitä anjovispizzaa.

Keväisen flow-tilan kunniaksi lista ajankohtaisista hyvyyksistä:

• Keltaiset kukat (kaikki narsisseista tulppaaneihin)
• Kevyet kengät
• Minttupuffet puistossa
• Aamulenkit auringonpaisteessa, jonka jälkeen...
• ...aamupala parvekkeella
• Aikaansaamisen tunne (rivakka niskaote tekemättömistä töistä)
• Kutkuttava odotuksen tunne, joka koskee
• kevättä itseään (ensimmäiset piknikit, ihmiset, vihreys)
• kesää (uimaranta, mansikat, sandaalit, juhlat, matkat, ymsyms)
• syksyä (toivoittavasti maailman kivoimmat työ- ja opiskeluasiat)
• Radiosta tulee mmmbop (ysäri todellakin on täällä)

Kovin kliseinen lista, tiedän. Mutta kuulemma ironian aikakausi on jo ohi, nyt ollaan vilpittömiä ja minä vain todella pidän näistä asioista.